kaksi säkillistä tomua.

Luultavasti tiedät tarun feeniksistä - myyttisestä tulilinnusta, joka aikansa tullessa täyteen rakensi itselleen pesän ja sytytti sen tuleen. Sekä pesä että lintu itse paloivat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousi uusi feenikslintu.

Minun päässäni tuossa tarussa on jotain samaa  kuin siinä, kun ihminen murenee pienenpieniksi paloiksi Jumalan käsissä. Sangen usein edes pikkiriikkiset palaset eivät riitä vaan on mentävä tomuksi. Yleensä mureneminen ei ole itseohjattua ja mitenkään hallittua vaan sinut murennetaan, jos ja kun sallit sen.

Savenvalaja ei riko tekemäänsä astiaa luvatta. Hän kysyy, suostutko olemaan Hänen suurella työpöydällään - annatko Hänen tehdä työnsä. Hän haluaa tehdä kelvottomasta astiasta uuden, erityiseen tarkoitukseen soveltuvan. Hän haluaa restauroida astian, palautaa sen alkuperäiseen malliinsa, jonka muinoin parhaaksi suunnitteli. 

Kaikki aikataulut, työskentelytavat, suunnitelmat, toteutus ja lopputulos ovat Taiteilijan hyppysissä, eivät saven. Luvan antaminen todennäköisimmin kirpaisee ja työstäminen sattuu varmasti. Mutta Tekijä ei hylkää savea taikka heitä sitä pois, vaikka tulee hetkiä, jolloin se on sivussa odottamassa, kuivumassa, uunissa tai hyllyllä.

Kävipä kerran niin, että Savenvalaja pisti kaksi hyvin erilaista tomusäkkiä samalle hyllylle vierekkäin odottamaan vaihetta, missä tomusta ja vedestä muovataan uusvanhaa savimassaa. Kierrättäminen on Taiteilijalle aivan luonnollinen tapa tehdä kippoja ja kuppeja eri tarkoituksiin.  

Siellä ne kaksi tomusäkkiä sitten odottivat malttamattomina. Huomasivatpa toisensa ja pian myös tarpeensa jakaa kokemuksia, ajatuksia, jopa vaikeita tuntemuksia - mahdollisuutensa kuunnella, tulla kuulluksi, olla läsnä toista varten, mennä liki ja vain pysyä paikallaan. Pakeneminen ei ollutkaan enää vaihtoehto. Savenvalaja kuunteli mielenkiinnolla säkkien hiljaisia puheita hymynkare huulillaan. Annetaanpa noiden olla tuossa vielä hetkonen ennenkuin alan työstämään niistä uutta. Tomujen tietämättä jotain lähimmäisenrakkauden syvimmästä olemuksesta alkoi tulla konkreettiseksi, näkyväksi - todeksi.

Jonain päivänä nuo tomukasat ovat uusia, kauniita astioita, joille on selvä käyttötarkoitus olemassa. Savenvalaja tekee aina piiruntarkkaa ja perinpohjaista työtä. Hän ei koskaan jätä hommaa kesken. Hänelle mikään savi ei ole mahdotonta käsitellä. Hän ei tee virheitä. Hän tekee aina astioita, jotka ovat tarkoitettu käyttöön. Sellaisia, joista voi jakaa leipää, vettä, öljyä - mitä kulloinkin tarvitaan. Olennaista ei olekaan enää, miltä astia näyttää tai millaisia ominaisuuksia siinä on - vaan millä se täytetään.