Joulu meni ja arki palasi. Niin täällä Norjassakin kuin Suomessa. Joulu oli sekä hyvää, levon aikaa että hämmentävää, sisäisen taistelun aikaa. Jumala oli kuitenkin kaikessa mukana. Kiitos siitä Hänelle.
Istun tällä hetkellä siskoni talon vierashuoneessa (tunnetaan myös tanten huoneena). Olen siis edelleen Orkangerissa. Monet ovat kysyneet, mitä teen ennenkuin menen maaliskuussa kouluun. En ole osannut vastata kysymykseen. Olen punninnut vaihtoehtoja ja pähkäillyt ja sitten jättänyt asian Isän valtaan. Koska en ole saanut erityistä ja selkeää vastausta muualle lähtemisestä, jäin tänne. Lähden jos niikseen tulee.
Jouluna sain levätä runsain mitoin ja nyt on aika toimia. Kävin eilen paikallisessa vapaaehtoistyön keskuksessa juttelemassa ja selvittelemässä, mitä voisin tehdä ja missä auttaa ja ketä. Maanantaina menen uudelleen ja silloin selvinnee lisää. Tänään kävin vuosien varrella tutuksi tulleessa Orkdalin seurakuntayhtymän kirkkoherranvirastolla (noin 6 km päässä). Siellä tapasin vanhoja tuttuja ja uusia kasvoja. Tarjosin apuani ja heti löytyi jotain. Huomenaamusta menen jeesaileen diakonia erittäin käytännöllisellä tavalla: paketoimaan lahjakirjoja.
Tuntuu hyvältä mennä ulos tutun turvallisesta perhepiiristä ja ojentaa kätensä tuntemattomille. Tiedän, että saan enemmän kuin pystyn antamaan. Uskon, että opin taas uutta itsestäni ja toisista ihmisistä sekä Jumalasta.
Kun lokakuussa lähdin matkaan, pääni ja sydämeni oli täynnä odotusta, jännitystä ja suunnitelmia. Samalla kun olin kauhuissani uudesta ja tuntemattomasta, janosin sitä. Maailma on täynnä kaikenlaista mielenkiintoista. Helposti sitä haluaa vain kerätä erilaisia kokemuksia omaan reppuunsa. Tällä hetkellä tuntuu, että on hidastettava, odotettava, oltava hiljaa. Annettava Isän puhua ja kuunneltava Hänen ääntään. Otettava pieniä askeleita. Uskallettava luottaa ja olla uskollinen vähässä.
Kristus on meidän rauhamme. Ef.2:14a
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti