Otsikon kysymys lukee täällä basessa tyttöjen vessanovessa.
Minulla on heikko kuulo ja huono keskittymiskyky. Ei vain fyysisessä vaan myös hengellisessä mielessä. Onneksi Jumala puhuu ennenkaikkea Sanansa kautta - siis Raamatun, joka on käteni ulottuvilla lähes aina. Ja osaanhan minä lukea. Itseasiassa erityisesti pidän lukemisesta ja mainitsen sen harrastuksekseni. Miksi sitten en tartu Elämän kirjaan ja kuuntele. Laiskuutta? Aikapula? You name it, I have it.
Rukouksessa Isän äänen kuuleminen on aina ollut minulle erittäin vaikeaa. Se vaatii tietysti myös harjoittelua. Huomaan olevani arka. Pelkään, että asiat / ajatukset / kuvat / sanat etc, jotka saan rukouksessa ovatkin omiani, minusta lähtöisin, eikä Jumalasta. Onneksi Raamatusta voi tarkastaa, mikä on Jumalan tahdonmukaista, Hänen sydämeltään lähtenyttä.
Joku viisas ihminen joskus sanoi, että rukous on Isän syliin kiipeämistä. Pidän tästä mielikuvasta :) Tänään olin luterilaisen kirkon messussa. Välihuomio: miten virkistävää olikaan saada nauttia ehtoollista. Siellä pappi (toinen välihuomio: saarnaa ilmeisesti aina siitä kohtaa, mistä penkkirivit alkavat, ei saarnastuolista tai lukupulpetista. On näin heti lähempänä ihmisiä monella tapaa.) puhui siitä, miten rukous voi helposti olla sitä, että puhun itselleni tai itsekseni Jumalasta. Olematta yhteydessä Jumalaan, josta itsekseen puhun. Tai sitten...minä sitä ja minä tätä ja minulle...me, myself and I. Jos minä itse olen rukouksen lähtökohtana tai keskipisteen, onko kaikki oikeassa järjestyksessä.
On hyvä tuntea kolmiyhteinen Jumala ja Hänen rakas Poikansa, Jeesus Kristus - silloin on huomattavasti helpompi jutella heille. Jumala puhuu meille edelleen, tänäkin päivänä ja tässä maailmanajassa varmiten Sanansa kautta, joka on by the way Elävä ja eläväksi tekevä. Keskustelu on useimmiten enemmän kuuntelemista kuin puhumista. Pappi rohkaisi meitä lukemaan Raamattua kysellen ja ennenkaikkea kuunnellen, rukoilemaan Raamatun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti